Tilan historia

Tallilla on hyvin mielenkiintoinen ja vaiherikas historia, ja tilukset suorastaan huokuvat arvokkuutta ja menneen ajan loistoa. Tallit rakennettiin lähteiden mukaan jo 1850-luvulla Keski-Englannin maaseudulle. Rakennuttaja oli lordi Graymont, joka oli jo vanha, mutta halusi toteuttaa unelmansa saatuaan valtavan perinnön isältään. Hän rakennutti maille kaksi suurta tallirakennusta, toisen oreille ja toisen tammoille. Nämä rakennukset ovat vieläkin käytössä nykyisinä tamma- ja oritalleina, mutta rapistumien ja remontin takia huomattavasti pienempinä kuin tuohon aikaan. Maille rakennettiin myös kenttä sekä hyväkuntoisia laitumia hehtaareittain. Tallin maat olivat tuolloin paljon suuremmat kuin nykyään, kun naapurit ovat napsineet erinäisissä selkkauksissa palasia sieltä sun täältä.

Lordi Graymont hankki talliinsa upeita puoliverisiä ratsuja. Hän kilpaili itse kaikilla hevosillaan ja käytti niitä siitoksessa. Orejaan hän astutti melkein millä tammalla tahansa, vaikka sen polveutuminenkin olisi epäselvä, ja näiden hevosten jälkeläisiä sanotaankin usein "Graymondin sekaverisiksi"�. Lienee selvää, etteivät ne nykyään ole kovin haluttuja nimiä sukutauluissa. Silloin oreilla riitti tammavieraita ja siitostoiminta kukoisti. Huhutaan, että jo lordi Graymondin aikana tallille olisi tullut kaksi kullanväristä haflingeria Itävallasta ns. laivantäytteenä. Lordi itse ei poneista perustanut, ja ne olivat muutenkin poissa muodista siihen aikaan, joten niistä huolehti hänen tyttärensä Alicia. Ne oli kuitenkin pidettävä ehdottoman salassa, koska lordi katsoi maineensa kasvattajana menevän, jos hänen upeiden siniveristensä joukosta löydettäisiin kaksi takkuturkkista ponia.

Vuonna 1862 lordi Graymont lyyhistyi äkillisesti tallin lattialle. Hänen kuolemansa jälkeen maat otti haltuunsa Alicia ja tämän mies, Peter. He asuivat kartanossa ja yrittivät jatkaa siitostoimintaa, mutta mikään ei ollut enää entisensä. Tallissa riehui laiduntauti, joka iski lähes kaikkiin hevosiin ja jokainen sairastunut jouduttiin lopettamaan. Graymondit olivat velkaa joka suuntaan, ja lopulta heidän oli pakko luovuttaa useampi hehtaari maata naapurilleen. Samalla myytiin kaksi loistokasta oria, joista he kuitenkin saivat vain murto-osan niiden todellisesta arvosta. Lama velloi kaikkialla, ja Graymontin siittola oli konkurssin partaalla. Puoliverisille ei ollut enää kysyntää, kun halla vei sadon ja tarvittiin lisää viljelymaata elannon turvaamiseksi.

Tilan pelastukseksi koituivat pienet ja sitkeät haflingerit. Siitä, mistä nämä ponit talleille ilmestyivät, ei ole täyttä varmuutta. Ei ole edes varmaa, olivatko Alician hoivaamat ponit todellisia vai pelkkiä huhuja. Vaikka ne olisivat olleetkin todellisia, ne oli kuitenkin myyty jo ensimmäisten joukossa. Graymondien myötä muutkin alkoivat hankkia haflingereja, ja pian niitä löytyi jokaiselta tallilta. Nämä kullanväriset hevoset vetivät äestä ja työskentelivät mukisematta huonossakin säässä. Vuoteen 1875 mennessä Graymondien hevoset olivat kaikki vaihtuneet haflingereiksi, ja niitä käytettiin siitokseen lähes yhtä paljon kuin puoliverisiäkin aikoinaan. Viimeinen jalosukuinen hannoverori lähti siittolasta heinäkuussa 1875, ja 1900-luvun alkuun saakka Greymondien suku kasvatti haflingereita tasaisella menestyksellä.

1900-luvulla koneet alkoivat syrjäyttää hevoset yhä laajemmalla alueella, ja yhtäkkiä Graymondit olivat jälleen kriisissä. Nyt muodissa olivat welshit ja muut lasten ponit, kuten shetlanninponi, eikä haflingereille enää ollut käyttöä. Heidän vaihtoehtonsa oli joko vaihtaa kasvattirotua tai lopettaa kannattamaton siitostoiminta. Vuonna 1905 siittolasta ei ostettu yhtäkään hevosta, mutta koska Graymondit eivät halunneet luopua poneistaan, he ajautuivat konkurssiin ja tila myytiin pakkohuutokaupalla vuonna 1910.

Uusi omistaja oli intohimoisesti shetlanninponeja kasvattava John Sulliwan, joka kaavaili tilasta laajennusta läheiselle siittolalleen. Mutta jotta hän olisi voinut tuoda tilalle shetlanninponeja, karsinoita olisi pitänyt pienentää, ja talliin tehdä muitakin mittavia uudistuksia. Tajuttuaan tilan historiallisen arvon, John peruutti remontin viime tingassa. Shetlanninponien sijaan hän keksi hankkia tallille welsh-poneja, joita oli siihen aikaan saatavilla. Hän hankki kolme kantaoria ja viisi tammaa, joiden jälkeläisistä tuli maankuuluja. John elätti itsensä ponikasvatuksella aina 1930-luvulle asti, jolloin shetlanninponien kysyntä romahti. Welsheistä tuli yhä suositumpia, kun pienet ponit vähitellen jäivät unholaan. Bisnestaitoinen John Sulliwan myi kaikki shettiksensä hyvissä ajoin, ja keskittyi kokonaan welshtalouteen.

Vuoteen 1950 asti toiminta rullasi, ja John Sulliwan oli yksi Englannin kuuluisimmista miehistä. Poneja meni enemmän kuin niitä ehdittiin kasvattaa, ja Johnin varsoille oli vuosien jonot. Sitten historia alkoi toistaa itseään. Talliin iski raivoisa influenssaepidemia, joka oli jo tehnyt tuhojaan Walesissa ja Etelä-Englannissa. Taudilta ei säästynyt yksikään poni, vaan Englannin upeimmat welshponit katosivat kartalta yhdessä kuukaudessa. Virus oli erityisen ärhäkkää lajia, ja se tarttui myös ihmisiin. Ponejaan hoivaava John sai myös tartunnan, eikä hänen heikentyvä terveytensä enää kestänyt rasitusta. Hän kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1952.

Johnin veli William peri maat ainoana perillisenä, eikä hän ymmärtänyt mitään hevosista. Hän asettui asumaan kartanoon ja piti talleja arvottomana muinaisromuna. Vuoteen 1960 asti hän asui yksin, kunnes meni naimisiin kauniin Laura Mayerin kanssa. Laura ei kuitenkaan suostunut asumaan kartanossa, joka oli alkanut jo paikoitellen rapistua. Aviopari muutti toisaalle, ja "Graymondin kartanona"� tunnetut tilukset olivat jälleen myytävänä.

Tämän jälkeen alkoi levitä huhu kartanon kirouksesta. Huhun mukaan kulkutauti puhkeaa aina sadan vuoden välein tartuttaen kaikki hevoset ja kylväen onnettomuutta ympärilleen. Jotkut väittivät kuulleensa kuolleen lordi Graymondin puhellen hevosilleen ja askeltavan tallikäytävällä, jotkut väittivät kuolleiden hevosten vaikertavan tallissa. Huhu sai ilmaa siipiensä alle, kun erään lähistöllä asuvan naisen karannut ratsu oli pysähtynyt vanhan talli ovelle ja hirnahdellut sisään. Nainen oli kurkistanut talliin ja todennut sen tyhjäksi.

Kukaan ei osoittanut mitään kiinnostusta tallirakennuksia ja kartanoa kohtaan. Rakennuksia pidettiin kirottuina ja niistä kiinnostunutta ihmistä sekopäisenä. Pikkuhiljaa ennen niin loistokas kartano jäi unohduksiin aina nykypäiviin saakka. Vuonna 2005 tilukset pistettiin myyntiin Laura Mayerin toimesta - William oli kuollut jo aikapäiviä sitten.

Tästä alkoi Chamois Haflingersin tarina. Muutin alkukeväästä 2005 Englantiin, jonne haaveilin perustavani haflingereita kasvattavan siittolan. Kuultuani "Graymond Estatesta"� ja sen historiasta, en epäröinyt vaan ostin rakennukset ja ympäröivät maat. Lokakuussa 2005 vanhan kartanon ja tallirakennuksen täytti vasaran pauke ja iloinen puheensorina, joka rikkoi vuosikausia kestäneen hiljaisuuden. Kartanon tallit olivat jo ehtineet rapistua, mutta remontti palautti niihin sen entisen loiston. Lopulta, marraskuussa 2005, Chamois näki päivänvalon. Ja historia jatkuu - selvitettäköön, onko taru kartanon kirouksesta totta.

Ulkoasun © Piia Lerkki 2007. Kuvan © Slawik.com
Sivun kuvat © Midwest, Klosterhof Medingen, Slawik, Twin Birch Farm & Flydon Stud